Heippa!
Ajattelin kirjoittaa minun masennuksen oireista tänään.
Niitä on aika paljon vuosien varrelta, mutta toivottavasti jaksatte lukea ja että tästä olisi jollekin hyötyä.
Lapsena olin paljon yksin ja olimme aika köyhiä laman takia. Minulla oli omasta mielestäni ja myös muiden mielestä rumat rähjäiset vaatteet. Tunsin että en sopinut joukkoon ja häpesin itseäni.
Olin 6-7 vuotias, kun aloin kiinnittää huomiota vartalooni, eli esim. kun istuin tuntui, että reidet olivat niin paksut että piti istua jalat pöydän alla, jottei kukaan näkisi.
Painoin silloin n.20 kg.
Häpesin itseäni.
Sitten alkoi yöheräily ja vessassa juokseminen pitkin yötä.
Öisin oli todella turvaton olo ja pelkäsin, että pitää nousta ja mennä yksin vessaan.. ja niinhän siinä kävi.
Ymmärsin vasta nyt vanhempana, että tämä oli psykosomaattinen oire ahdistukselle. Eli kroppa reagoi jännitykseen yöheräilyllä ja kauhealla vessahädällä.
Olen aina ollut todella epävarma ja tuntenut itseni rumaksi, hävennyt itseäni, vaikka muut ovat sanoneet että olen nätti.. tämä ei kuitenkaan tunnu missään. Tunne on niin syvällä, että sitä ei voi sanoilla pyyhkiä pois!
Lapsuus tuntuu ahdistvalta ajalta,kun ajattelen takaisin.. en osaa sanoa mikä siinä ahdistaa niin paljon, koska onhan elämässäni ollut hyviäkin hetkiä, mutta tuntuu että en ole ikinä ollut onnellinen lapsena!
Tuntui että jouduin kasvamaan liian aikaisin vastuuseen, jota en osannut käsitellä, enkä halunnut aikuistua. Epäonnekseni minulla alkoi kuukautiset jo 11 vuotiaana ja pidin sitä merkkinä siitä että olin liian lihava ikäisekseni.. enkä todellakaan halunnut olla aikuinen vielä.
Teini-iässä alkoi syömishäiriö kunnolla ja siihen loppui kuukautisetkin. Oli ihanaa kun sai olla "avuton lapsi" joka sai huomiota kerrankin. En nähnyt mitään syytä alata syömään uudestaan.. tuntui että elämässä ei ollut muuta hyvää kuin laihuus.
Selvisin kuitenkin tästä ja löysin poikaystävän, jonka kanssa ollaan yhdessä vielä tänäänkin, monen mutkan ja ongelman jälkeen.
Masennuin kunnolla lapsen saannin jälkeen, mutta lapsi oli kaikki kaikessa minulle. Viimeisillä voimilla pidin hänestä huolta. Hän oli todella vaativa lapsi, mutta onneksi annoin hänelle kaiken sen läheisyyden jota hän tarvitsi.
Vuosi sitten aloin voimaan jo tosi huonosti, koska olin heräillyt 2 vuoden ajan, noin 4 kertaa yössä vessaan ja tarkistamaan että lapsellani on kaikki hyvin. Pelkäsin joka minuutti että menetän lapseni.. aina kun katsoin häntä, hän näki surun silmissäni vaikka piti olla iloinen hetki. Koska mitä iloisempi tunnelma oli, sitä ahdistuneempi olin, koska silloin pelkäsin kaikista eniten että kaikki hajoaa käsiin.
Lopuksi en saanut enää nukuttua oleenkaa, vaan heräilin joka tunti yön aikana, 5 kuukautta putkeen. Nukahtamislääke auttoi yhtenä yönä, mut seuraavana yönä taistelin jo lääkkeen vaikutusta vastaan, koska en uskaltanut nukahtaa.. silloinhan jotain pahaa voisi tapahtua!
Päätin hakea apua, koska öisin aloin pelätä(jotain) niin kovaa että sydän hakkasi vimmatusti keskellä yötä ja sain paniikin jos nukuin huoneessani yksin. Näin näkyjä, koska heräsin keskellä painajaisen ja en tiennyt olinko unessa vai hereillä. Amulla olin niin hermostunut että olisin halunnut rikkoa jotain ja tätä kesti koko päivän nukkumaan menoon asti. Sitten "pääsin" nukkumaan ja taas pelkäämään sitä jotain.
Terapeuttini ehdotti minulle mietoa mielilalalääkettä.
Harkitsin asiaa hieman yli viikon. Lääkkeen hyviä puolia oli niin paljon enemmän, verrattuna siihen hetkiseen tilanteeseen ja olooni.
Aloitin lääkkeet ja kului noin 3 kk ja ahdistus lapsen menettämisestä pysyi aisoissa.
Pikkuhiljaa yöunet palautui ja yhtäkkiä vessahätä, josta olin kärsinyt lapsesta saakka hävisi. Enää en heräile öisin vessaan, enkä paniikkikohtaukseen.
Olisiko minun pitänyt kärsiä näistä oireista loppuelämäni ja antaa lapseni nähdä selittämätön suru ja pelko äidin silmissä, koko hänen lapsuutensa ajan? Olinko heikko, koska suostuin lääkkeisiin?
Olisin vienyt "lapsuuteni perheen" ahdistusta eteenpäin ja tartuttanut sen myös omalle lapselleni, ollakseni liian ylpeä apuun!
Uskon että joissakin tapauksissa ahdistus ja masentuneisuus on opittu malli kotoa. Mitä luulette?
Toivottavasti jaksoitte lukea :)
Olisi ihana kuulla,jos jollain muulla on samanlaisia kokemuksia ja tietysti mielipiteitä :)
Mukavaa sunnuntaipäivän jatkoa kaikille!